Valonpisarat eivät kantaneet kovin pitkälle. Pari haastattelukierrosta ja se oli jälleen siinä. Sen jälkeen on vielä hiukan koitettu nostaa toivoa, mutta mitään konkreettista ei edelleenkään tapahdu.

Hassua miten joskus ihmistä voidaan niin kovasti näillä asioilla koetella. Yli kaksi vuotta olen jo yrittänyt......välillä aktiivisemmin ja välillä passiivisemmin. Aina ehdin innostua, kun saan kutsun eteenpäin, mutta aina sitä putoaa korkealta. Mitä kauemmin aikaa menee, sen korkeammalta tippuu. Tuntuu, että alkaa pikkuhiljaa jopa jo hämärtyä se, mitä aidosti edes haluaa työelämältä. Nyt on niin paha olla, niin vaikea uskoa, että työtä vaihtamalla voisi työ tuntua mielekkäältä.

Olen alkanut miettiä uusia suuntia....miten voisin aidosti erottautua joukosta ja olla aidosti tärkeä ja haluttu työmarkkinoilla. Niin etten olisikaan vain sitä massaa....samanlaista koulutusta ja samankaltaista työkokemusta kun löytyy liian monelta. Pitäisikö sitten alkaa suunnitella erikoistumista johonkin, niin että yhdistelemällä uutta ja vanhaa, olisinko uniikki työmarkkinoilla? Ainakaan tätä kaavaa en enää halua noudattaa, nyt on kehitättevä jotain muuta.

Oikeastaan jopa vähän harmittaa, että tässä on "turhaa" kulunut aikaa työnhakuun niin pitkään. Olisin tämänkin ajan voinut kehittää itseäni kohta uutta. Jotenkin vain se toivo on näin kauan pysynyt edes jollain tasolla kuvioissa mukana. Nyt se alkaa olla lopullisesti tiessään, joten ehkä olenkin vasta nyt valmis isoon muutoksiin ja isoihin askeliin.

Katsotaan mihin uudet ajatukset johtavat, toivottavasti parempaan!

Valonpisaroita

Edellinen kirjoitus oli täynnä epätoivoa, kyllästymistä ja surua. Jos olisin silloin tiennyt tilanteen pari päivää myöhemmäksi, olisin hiukan voinut nostaa päätäni synkkyydestä. Aina kun on oikein alamaissa, pitäisi jonkun tulla kristallipallon kanssa kertomaan, että kyllä se vielä tästä.

Minulle on sentään annettu toivoa taas. Pari päivää tuon edellisen kirjoituksen jälkeen puhelin soi ja minua haastateltiin tehtävään, jonka suhteen olin menettänyt toivoni aivan täysin. Itkut oli jo itketty ja mietitty, että se meni sivu suun. Sitten tulikin puun takaa haastattelu, toki vasta ensimmäinen ja vasta puhelinhaastattelu, mutta silti se antaa valon pisaroita, toivoa.
En ehtinyt tilanteeseen valmistautua mitenkään, koska kuten sanottu, olin jo menettänyt paikan kanssa toivoni täysin. Joten heittämällä mentiin haastattelu läpi. Ja sen jälkeen fiilis oli ihan ok, jäi sellainen olo, että meni hyvin. Mutta jos jotain olen tässä kahden vuoden aikana oppinut, on se, että oli fiilis mikä tahansa, niin mikään ei ole varmaa ennen kuin on nimi paperissa.

Minuun luvattiin olla yhteydessä seuraavalla viikolla. Mutta oltiinkin jo seuraavana päivänä. Pääsin jatkoon! Nyt jännätään ja odotellaan prosessin etenemistä.

Voisiko viimein olla minun vuoroni nousta keskinkertaisesta parhaaksi? Olisinko viimein jo yrittänyt tarpeeksi? Se jää toistaiseksi nähtäväksi, mutta toivotaan todellakin nyt parasta.

Epätoivoisista epätoivoisin. Keskinkertainen. Miksi keskinkertaisuus ei riitä?

Alkaa olla huumori todella vähissä. Tajusin, että olen yli kaksi vuotta etsinyt uutta mahdollisuutta. Hakemuksia olen lähettänyt parin vuoden aikana noin 30-40. Haastatteluissa olen käynyt ainakin noin 10 eri paikassa, lisäksi puhelinhaastatteluita lukuisia, jotka eivät ole johtaneet mihinkään.


Joka ikinen kerta vastaus on sama. Koskaan kukaan ei keksi miksi ei, mutta aina on joku joka on parempi. Mä olen kyllästynyt olemaan keskiverto. En jaksa olla enää se "ihan hyvä vaihtoehto, mutta....". Mitä minun pitäisi tehdä?


Alkaa tuntua, että vähäisetkin itsetuntoni rippeet on poljettu täysin nollaan. Eilen tuli jälleen uusi pettymys. Itkin sitä iltapäivän kotona ja oikeasti alkoi tuntua, että minut on suljettu vankilaan nykyisen työni puitteissa. En pääse täältä koskaan pois. Mitä pidempään olen täällä, sitä kamalammaksi tama tilanne täällä menee. Tämä työyhteisö on sairas, ja tama sairastuttaa niin minut kuin muutkin täällä. Haluan täältä pois. Haluan jotain muuta, jotain parempaa. Alan olla niin epätoivoinen, että melkein mikä tahansa muu alkaa tuntua paremmalta kuin tämä.


Ajattelin, että nyt alan käymään läpi ihan kunnolla työnhakukokemuksiani. Kirjaan jokaisen prosessin ylös ja mietin mikä niissä on mennyt pieleen. Mietin miksi olen ollut niihin vain keskinkertainen. Mitä voisin tehdä päästäkseni siitä keskinkertaisuudesta parhaaksi vaihtoehdoksi? Löytyisikö se vastaus itseanalysoimalla vanhoja prosesseja.


Tähän kaikkeen toki menee aikaa. Vaikea muistella täysin parin vuoden takaisia juttuja. Mutta ehkä se sieltä muistuu kun alkaa kirjoittaa. Pakko yrittää tehdä jotain!

Pohdittavaa

Törmäsin tähän ajatukseen, jonka haluan jakaa. Kirjoittelen ajatuksiani aiheesta myöhemmin, tänään taas tullut pohdiskeltua kaikenlaista, kuten:

"Ehkä työuupumukseen sairastuvat ovat oikeasti niitä terveitä tässä sairaassa yhteiskunnassa? Nyky-yhteiskunnassa vaatimukset tuntuvat välillä epäinhimillisiltä."

Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?

Viimeisimmästä kirjoituksestani on aikaa. Tämä johtuu siitä, että sain työssäni muutettua tehtäviäni. Työ ei vielä ollut täysin tyydyttävää, mutta kuitenkin kohtuullista. Sellaista, että sen kanssa pystyi elää.

Nyt meillä on täällä yyteiden valtaamassa maailmassa tullut organisaatiomuutoksia. Tarkoittaa sitä, että eräänä päivänä minullekin vain ilmoitettiin, että toimenkuvasi muuttuu. Mutta kehotettiin myös muistamaan, että kannattaa olla iloinen siitä, että työpaikka säilyy.

Toimenkuva todella muuttui. Työ on sellaista, jota en ikimaailmassa olisi halunnut tehdä. Olen yrittänyt miettiä -jälleen kerran- omaa asennettani, omaa suhtautumistani työhön. Mutta ei, se ei auta. Olen tilanteessa, josta en näe ulospääsyä. Taloudellisia resursseja irtisanoutumiseen ei ole, toisaalta tuntuu, että työssäni sairastutan itseni, ja sitä myöten myös läheiseni. Minä olen jo ääneen sanonut sen, että minun työpaikkaani ei olisi tarvinut pelastaa, ei tälläisen työn vuoksi. Olisin mielummin jäänyt kotiin.

Kaikkein surkuhupaisinta on se, että mikään työ ei enää tunnu sellaiselta, jota voisin kuvitella tekeväni. Työpahoinvointini on jo niin suurta, että kaikki vaihtoehdot tuntuvat kamalilta. Haluaisin jäädä vain kotiin, antaa aikaani kodille ja perheelle. Minä, korkeasti koulutettu, ikuisesti urasuuntautunut ja eteenpäinpyrkivä ihminen. Mitä minulle on tapahtunut? Ja miten pääsen tästä pyörästä pois?

En jaksa enää itkeä ennen töihin lähtöä. Enkä jaksa enää itkeä töistä tullessa. Olen oppinut nauttimaan hetkestä, viikonloput elän täysillä ja minulla on hyvä olla. Sunnuntai-iltana se ahdistus iskee ja arki alkaa nostaa päätään. Miten kauan tätä pitää pystyä jatkamaan?

Inhoan itseäni

Tajusin juuri, miten paljon inhoan itseäni ja sitä mitä minusta on tullut. Olen muuttunut juuri sellaiseksi negatiiviseksi, katkeroituneeksi ja pysähtyneeksi, jollaisia aiemmin inhosin. Minua ärsytti se, että ihmiset olivat niin negatiivisia, eivätkä nähneet missään työasiassa mitään positiivista. Nyt huomaan, että minusta on tullut juuri sellainen.
Miten ihmeessä näin on päässyt käymään? Miten löytäisin ilon työminääni takaisin? Miten saisin positiivisuuden olemukseeni? Pelkään, että alan levittää ympärillenikin pelkkää katkeruutta ja negatiivisuutta, kun aiemmin olen ollut juurikin positiivisuuden puolesta puhuja.
Miten saisin tämän muuttumaan?

Työnhaku ja Some

Sosiaalinen media työnhaussa, on aihe, joka kiinnostaa kovasti. LinkedIn on kyllä ahkerassa käytössä ja olen sitä kautta saanutkin jopa työtarjouksia. Mutta LinkedInin koen itse ns. "neutraaliksi" kanavaksi. Siellä voin pitää profiilia julkisesti, leimautumatta omalla työpaikallani työnhakijaksi.

Sen sijaan nykypäivänä pitäisi kaiketi käyttää myös muita sosiaalisen median tarjoamia palveluita hyödykseen. Tänään mm. olen törmännyt Pinterestiin työnhaun keinona (tosin ajauduin siellä selailemaan myös paaaaljon kaikkea muuta, oli kiinnostava löytö). Tekisi mieli lähteä luomaan sinne omaa CV:tä ja muutenkin tutustua aiheeseen tarkemmin. Mutta sitten tulee se kysymys: "mitä jos nykyinen työnantajani löytää minut somesta? Miten se suhtautuu siihen, että etsin uusia haasteita?"

Nykypäivänä ei ehkä pitäisi ajatella näin, pitäisi olla itsevarma ja uskaltaa näkyvästi olla mitä on. Mutta kun jotenkin pelottaa, että miten se muuttaisi suhtautumista minuun töissä? Jos minulla on vakituinen työpaikka, jossa periaatteessa kaikki hyvin, ainoa "vika" työssä on minun pääni sisällä, onko minulla silloin oikeus sanoa se ääneen, vieläpä niin julkisesti, että kuka tahansa voi asian nähdä? Onko työnantajalla oikeus muuttaa kohteluaan minua kohtaan sen jälkeen? Mitä jos tulee yt:t, olenko ensimmäisenä kenkää saavien joukossa ihan vain siksi, että minun oletettaisiin lähtevän muutenkin pian?

Haluaisin hyödyntää somea enemmänkin, mutta mistä löytyy riittävä rohkeus?